Euroopan unionilla on kykyä mutta löytyykö tahtoa?

Eurooppalaisten maiden maailmanvalta päättyi toiseen maailmansotaan. Saksa, Ranska ja Iso-Britannia menettivät vuosisatoja kestäneen asemansa Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle. Myöhemmin Kiina nousi yhdeksi suurista ja Neuvostoliitto korvautui Venäjällä. Viimeisen 20 vuoden aikana suurvaltojen joukkoon ovat nousseet niin Intia, Brasilia kuin Etelä-Afrikka ja globaalin vallan painopiste on entistä enemmän siirtynyt lännestä itään ja etelään.

Eurooppalaiset maat ovat yksinään tuskin mitään, joten mikäli maanosamme haluaa edelleen olla merkityksellinen kansainvälisissä pöydissä, se edellyttää yhtenäisyyttä. Juuri yhtenäisyyden puute on haastanut unionin toimintakykyä viimeisten vuosien aikana. Resursseja kyllä riittää, mutta jäsenmaiden risteävät näkemykset sekä sisäpoliittisten kysymysten käyttäminen painostuskeinona on tehnyt yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta lyhytnäköistä ja tehotonta.

Yhtenäisyyden puute on haastanut unionin toimintakykyä viimeisten vuosien aikana.

Maailma on siirtymässä arvojen aikakaudesta intressien aikakauteen. Mikäli Euroopan unioni haluaa muuttaa tätä kehitystä, se edellyttää toimintakykyä. Toimintakyky ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vaatii Euroopan unionilta myös uskottavaa puolustuspolitiikkaa. Rauhanosinko sekä Yhdysvaltain läsnäolo Euroopassa saivat useat jäsenmaat vähentämään puolustukseen suunnattuja panostuksia. Venäjän hyökkäys Georgiaan 2008 ja Ukrainaan 2014 ei saanut Euroopan unionin jäsenmaita muuttamaan suuntiaan, joten siksi presidentti Trumpin tarjoama herätys Euroopalle onkin ollut enemmän kuin tarpeen.

Trumpin aiheuttama herätys ei kosketa vain puolustusta. Euroopan unioni on ollut aivan liian riippuvainen energian, teknologian ja kriittisten raaka-aineiden suhteen Yhdysvalloista, Venäjästä ja Kiinasta. Tämä on johtanut useita kertoja painostukseen ja heikentänyt Euroopan unionin toimintakykyä. Viimeistään nyt lienee selvää, että oli kyseessä sitten liittolainen tai vastustaja, Euroopan ei tule alistua painostuksen tai uhkailun edessä.

Euroopan unionin toimintakyvyn parantaminen edellyttää sen instituutioiden ja päätöksenteon vahvistamista. Siksi unionin päätöksentekoa tulee demokratisoida entistä enemmän ja lisätä määräenemmistöpäätöksiä erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla. Laajentuminen on keino vahvistaa unionin globaalia asemaa mutta se edellyttää integraation syventämistä, jottei yksittäinen jäsenmaa voi ottaa unionia panttivangiksi.

Loppuviimein unionin tulevaisuus riippuu siitä, näkevätkö jäsenmaat olevansa osa jotain itseään suurempaa. Meillä on kaikki resurssit käytössä Euroopan unionin vahvistamiseksi, mutta onko meillä riittävästi tahtoa?